Kovan talven kurjuutta

Sunnuntai 22.2.2026 klo 22.30

Talven selkä on taittunut jo pari viikkoa sitten, mutta sää on edelleen hyvin talvinen. Tämä talvi on ollut rehellisen kylmä. Joulun jälkimainingeissa lämpötila kävi reilusti plussan puolella, mutta sen jälkeen pakkanen on ollut kiistaton herra tässä jokilaaksossa. Lunta on vähän, vain 30-40 cm. Routa on painunut syvälle maan uumeniin. Lumitöitä olen tehnyt tämän vuoden puolella vain yhden ainoan kerran. Jos vanhat merkit pitävät vähääkään paikkansa, maaliskuussa lunta tulee riesaksi asti.

Talvi on sujunut niin tiiviisti työn parissa, että en ole ehtinyt päiväkirjaakaan kirjoittaa. Lapin vinkkelistä on vaikea uskoa todeksi etelän median väitteitä syvästä rakentamisen alhosta. Töitä on tarjolla niin paljon, että muurarin työvaatteissa ei ole mitään mahdollisuutta käydä lounaalla huoltoasemalla tai rautakaupassa, sillä heti on joku repimästä hihasta töihin omalle työmaalleen.

Rakentamisen perusolemus on äärimmäisen yksinkertainen. Kyse on asiakaspalvelusta eli siinä toteutetaan jonkun toisen unelmia. Minun käsitykseni mukaan suurin osa rakennusalan tämänkin hetken ongelmista johtuu siitä, että tämä perusasia on unohdettu. Isot rakennusliikkeet ovat ahneuksissaan gryndanneet Etelä-Suomen täyteen ahtaita tuulitunneleita, joissa astiat pestään eteisessä ja pyykit suihkun vieressä, televisiota katsellaan tiskialtaan ääressä ja sohvalla makoillaan ilmalämpöpumpun liehuttaessa vilttiä. Voiton maksimointi omia mieltymyksiä toteuttamalla on taitolaji, jossa Musta-Pekka jää helposti ahneimman käteen.

Utsjoella meno jatkuu tuttuun tapaan köyhyyden ja kurjuuden maksimoinnin merkeissä. Koulukyydeistä vastanneen yrityksen konkurssi on aiheuttanut kunnalle suuria vaikeuksia. Taksi on vain yksi, joskin erinomainen esimerkki saamelaiskäräjien ja paliskuntien yritystoimintaa ja niiden elinvoimaa kurjistavasta, valitettavan tehokkaasta ja tuottamuksellisesta toiminnasta. Mitä enemmän matkailun ja erityisesti talvimatkailun ohjelmapalveluiden tuottamisen rajoituksia Utsjoen erämaa-alueille saadaan, sitä nopeammin meidän Utsjoella asuvien ihmisten palvelut heikkenevät. Palveluiden heikkeneminen pakottaa yhä useamman ihmisen, erityisesti lapsiperheet muuttamaan pois Utsjoelta.

Viime vuosien uutisoinnit poroelinkeinon harjoittajien epäiltyihin raskaisiin rikoksiin liittyen ovat vain jäävuoren huippu. Uutisista saamani kommentit kertovat karulla tavalla kotimaamme suuruudesta. Etelä-Suomessa asuvat ovat aidosti ihmeissään vakavista rikoksista. Poronhoitoalueella asuvat kertovat, että poronhoito on jo vuosikymmeniä pohjautunut hyvin väljään ja omaehtoiseen lain tulkintaan. On helpompi tuoda Jari Sillanpään tyttöystävä TV-haastatteluun kuin löytää ammattiinsa rehellisesti suhtautuva poromies, joka on valmis kertomaan omaan elinkeinoonsa laajasti pesiytyneistä vinoutuneista toimintatavoista. Ajoittain vaikuttaa siltä, että rehellisyys ja poromies kohtaavat toisensa samassa persoonassa entistä harvemmin.

Tuoreimmassa Inarilainen-lehdessä oli aivan loistava mielipidekirjoitus Inarin kunnan alueella viime vuonna paljastuneesta laajasta poroelinkeinon harjoittajien rikosepäilystä. Jokaisen Lapin ystävän kannattaa lukea kyseinen kirjoitus. Sitä parempaa ajankuvaa Lapin kuulumisista on lähes mahdoton laatia. Haluan henkilökohtaisesti lausua suuret, lämpimät kiitokset kirjoituksen kirjoittajalle.

Avaan tilannetta laajemmin, jotta mahdollisimman moni Lapin olosuhteita heikosti tunteva ymmärtäisi, mistä asiassa on kyse. Kuvittelepa seuraavanlainen tilanne: Poromies istuu pöytänsä ääressä selaten alati kasvavaa laskupinoa. Hänellä on halu hoitaa omat velvoitteensa ja pitää katto perheen päällä. Vaihtoehtoina on yrittää myydä poroja lihana. Vasasta hän saisi 300 euroa, aikuisesta porosta 500 euroa. Jos poro jäisi auton alle, hänen tililleen kilahtaisia seitsemän vuorokauden kuluessa reilut 1100 euroa. Jos ahma tai susi söisi hänen poronsa, tilille kilahtaisi yli 1500 euroa. Vastaapa rehellisesti seuraavaan kysymykseen: Kenelle sinä porosi syöttäisit samassa tilanteessa: Herra Virtaselle, Pirkka-Mersulle vai kätkälle?

Muurarin logiikalla asia on ratkaistavissa seuraavasti: Tyhmän rehellinen myisi poron herra Virtaselle eli turistille tai lihaa jalostavalle yritykselle. Fiksu syöttäisi sen Pirkka-Mersulle eli valtiolle ruokkimalla poroeloaan tien varressa. Ahne pelaisi porojackpottia ilmoittamalla kätkän tappaneen poronsa. Vain mitättömän pieni osa petovahinkoilmoituksista tarkastetaan, joten kiinni jäämisen riski on lähinnä teoreettinen. Lisäksi kiinni jäänyttä poromiestä rangaistaan vain nimellisesti, eikä valtiolta saatuja petovahinkokorvauksia tarvi välttämättä maksaa takaisin. Tästä on tuore käräjäoikeuden päätös Hammastunturin paliskunnan poroisännän tapauksessa.

Poroelinkeinon ajautumisesta väärille Summitin jäljille pitäisi ymmärtää tehdä oikeita johtopäätöksiä. Nykyaikainen poronhoito on syvässä kriisissä. Katsotaan sitä mistä tahansa näkökulmasta, esillä on pelkästään ongelmia. Porojen määrä on ylittänyt luonnon sietokyvyn suuressa osassa Lappia jo aikoja sitten. Ylä-Lapissa saamelaisten asuinalueella ylilaiduntaminen on johtanut näkyvään eroosioon. Porot syövät pienet koivut. Pahimmassa tapauksessa tunturimittarin toukat tuhoavat loput koivut. Koivujen ja varpujen tuhoutumisen jälkeen lähtee humus. Jäljelle jää vain kivirakka.

Eteläisemmässä Lapissa on mahdotonta saada koivua taimikkoon. Poroilla on helppo olla hakkuuaukeilla. Vasatokat syövät koivut joka kesä. Mäntyjen kasvettua 3-4 metrin mittaisiksi porot jättävät alueen. Ensiharvennuksen tultua ajankohtaiseksi parinkymmenen vuoden kuluttua näky on metsänomistajalle lohduton. Koivut ovat vesoneet männikön alle niin runsaasti, että hakkuu on mahdotonta. Ensin pitää perata koivut pois, jotta pystyy mäntyjä harventamaan. Toki tässä tilanteessa olisi mahdollista rakentaa jonkinlainen koivusekoitus, mutta silloin metsänomistajan näkökulmasta on mennyt 30 vuotta hukkaan. Metsänomistajien keskustelut poromiesten kanssa ovat olleet tässäkin asiassa hedelmättömiä. Yksilön ahneus menee elinkeinon edelle.

Julkisuudessa esillä olleiden laajojen rikosjuttujen perusteella välitöntä taloudellista hyötyä tuovat väärinkäytökset näyttävät olevan, jos ei keskeinen niin ainakin merkittävä osa nykyaikaista poronhoitoa. Petovahinkojen ja liikenteen aiheuttamien porovahinkojen korvauksista on tullut monille yksittäisille poromiehille pääasiallinen tulolähde. Ikävästä  kehityksestä ei voi syyttää vain poromiehiä. Lainsäätäjät ovat luoneet lepsun rahanjakoautomaatin. Ei ole liian rohkeata väittää, että eduskunta voisi lopettaa liikenteessä tapahtuvat porovahingot kertarysäyksellä. Jos poron omistajalle valtion varoista maksettavat korvaukset lopetettaisiin, loppuisivat myös porokolarit lähes kokonaan samana päivänä.

Paliskuntien välisellä rajalla on useimmiten poroaita, joka estää poroja pääsemästä naapuripaliskunnan alueelle. Paliskuntien rajan kulkiessa tien kohdalla, aita on vain tien toisella puolella. Porojen ei siis anneta mennä naapurin puolelle, mutta niiden tielle pääsyä ei edes haluta estää. Sama käytäntö toistuu myös valtakunnan rajan läheisyydessä olevalla poroaidalla. Utsjoella porojen raja-aita kulkee Nuorgamin- ja Tenontien tunturin puolella. Yllättävän usein poroja näkee raja-aidan tien puolella. Syynä voi toki olla se, että aidan tunturin puoleinen maasto on monin paikoin kaluttu paljaaksi. Tien ja Tenojoen välisellä alueella sijaitsevien yksityismaiden, mökkien ja talojen pihoilla poroille on vielä ruokaa syötäväksi. Kiinteistöjen omistajille porojen aiheuttamat vahingot ovat jatkuva riesa.

Väärinkäytöksiin ja rikolliseen toimintaan suhtautuminen on muuttunut myös poroelinkeinon sisällä. Moni poromies on kertonut, että aikaisemmin oli sosiaalisesti hyväksyttyä käydä veronmaksajien lompakolla vaikeuksiin jouduttuaan. Tieliikenteen porovahinko- ja petokorvaukset olivat poromiehen sampo, josta rahaa herahti tilille tarvittaessa. Nykyään toiminnasta vaikuttaa tulleen arkipäiväinen tapa, jolla saadaan ylläpidettyä riittävän korkea elintaso.

Miten edellä kerrottu liittyy Utsjoen kunnan ahdinkoon? Monella tavalla ja hyvin juurevasti. Tällä hetkellä myös erittäin ajankohtaisesti totuus- ja sovintokomission loppuraportin ja erityisesti siinä esitettyjen toimenpiteiden takia. Poroelinkeino on ajanut itse itsensä umpikujaan. Valtiovalta on edesauttanut ahdinkoa ja lisäksi ulottanut elinkeinon kaiken ympäriltään kurjistavan vaikutuksen myös lähes kaikkiin muihin elinkeinoihin Ylä-Lapissa. Käsillä alkaa olla viimeiset hetket tunnustaa poronhoidon mahdottomuus nykyisessä laajuudessa ja nykyisillä toimintatavoilla. Tämä pitäisi myös eduskunnassa tiedostaa valmisteilla olevan poronhoitolain uudistamisen yhteydessä.

Helppoja ratkaisuja on olemassa, jos vain on halua niiden käyttämiseen. Ensinnäkin porojen ruokkiminen maanteiden välittömässä läheisyydessä pitäisi kriminalisoida. Ruokintapaikan lähellä auton alle jäävästä porosta sen omistaja ei saisi hyötyä, vaan häntä pitäisi päinvastoin rangaista vahingonteosta. Yksittäisestä petovahingosta maksettavan korvauksen määrä pitäisi laskea poron markkinahinnan tasolle. Korvauksen maksamisen perusteena pitäisi aina olla asvalttitien varteen tuotu poron raato, mitä siitä onkaan jäljellä.

Valtio pyrkii tekohengittämään poroelinkeinoa tukemalla sitä entistä enemmän. Pohjoisimpien kuntien alueella poronhoito hallinnoi käytännössä kaikkia erämaa-alueita. Poromiehillä on oikeus kelkkailla kaikkialla. Laajojen erämaiden saloilla ja tuntureilla rauhoitettu ahma saa kaikessa rauhassa aivan liian usein siivet selkäänsä Summitin jälkien peittäessä sen viimeiset maalliset juoksuaskeleet tuulen pieksämän tunturirinteen valkoisella hangella. Edes korppi ei ole kertomassa raadollisen kohtaamisen tarinaa. Se on oppinut väijymään seuraavaa ateriaa nelostien varressa heinäpaalin vieressä olevan jyhkeän petäjän tien puoleisella oksalla pari viikkoa ennen nuoren poromiehen upouuden Lexuksen tai Mersun ensimmäisen osamaksun eräpäivää.

Karu fakta on se, että poronliha ei ole ollut enää pitkään aikaan tavan ihmisen, onpa hän saamelainen tai suomalainen, ruokavaliossa. Poronlihan hinta määräytyy matkailukeskusten hotellien ja ulkomaalaisten matkailijoiden maksukyvyn mukaan. Tammikuun pörssihintaisen sähkölaskun maksuun vanhojen talvipusakoiden taskuista rahaa etsivällä pienituloisella palkansaajalla ei ole varaa nähdä edes unta poronpaistista. 

Poroelinkeinosta on muodostunut harvojen ihmisten liiketoimintaa, jota harjoitetaan kaikkien yhteisellä alueella (Metsähallitus) sekä yksityisten mailla rajoittaen muiden liikkumista kielloilla ja aidoilla. Tuorein esimerkki on Metsähallituksen vakaa pyrkimys rajata muiden kuin poromiesten, myös porottomien saamelaisten liikkumisoikeutta kelkoilla valtion mailla Utsjoen kunnan alueella.

Porojen lisäruokinta pitäisi rajata vain porotarhoissa, aidatulla alueella tapahtuvaksi. Mitään biologisia tuotteita; heinää, jäkälää tai vastaavia ei pitäisi sallia kuljetettavaksi erämaa-alueille. Niiden mukana voi milloin tahansa olla jotain muuta elollista ainesta, kuten siemeniä ja muita kasvien osia, jotka levittäytyvät ihmisen toimesta uusille ja herkille alueille. Porojen ruokkiminen säilöheinällä lihottaa omistajan kukkaroa lyhyellä tähtäimellä, mutta tuhoaa lopulta koko elinkeinon. Hälytyskellojen luulisi soivan karvalakin lämmössä, kun poromiehen koira syö kirsa kuolassa hirvenlihaa, mutta ei enää nuolaisekaan poronlihaa. Koiralla on sentään vielä haju- ja makuaisti tallella.

Voimassa olevat lait ja viranomaistahot ovat hyvin keskeisesti mahdollistaneet nykyiset käytännöt. Niiden korjaaminen vaatisi merkittäviä lainsäädännön muutoksia ja koko porotalouden järjestelmän uudelleen arviointia. Saamelaisten totuus- ja sovintokomission raportin ja uuden saamelaiskäräjälain jälkimainingeissa poliittista tahtoa tähän ei ole. Järjestelmän sisältä pitäisi nousta halu muuttaa asioita. 

Aivan liian monella kotikuntamme päättäjällä karvalakin läpät on sidottu kiinni niin tiukasti, että pää ei käänny uusiin tuulensuuntiin, silmät eivät näe helmikuista aurinkoa nokan vankan varren varjosta eivätkä korvat kuule hyvien seireenien sulosointuja. Päätöksiä, meidän jokaisen arkiseen työhön, hyvinvointiin ja elinvoimaisuuteen liittyvissä asioissa rusautellaan surutta poroelinkeinon salliman pienen kirnun pimennossa.

On turha kantaa huolta sellaisesta, mitä ei enää ole. Uuden saamelaiskäräjälain ja poronhoitolain tiukka noudattaminen rajoittavat pohjoisimpien kuntien itsemääräisoikeutta niin kovalla kädellä, että siitä on turha enää edes puhua. Puhutaan mieluummin vaikka seuraavan isolle kirkolle lähtevän karvalakkilähetystön mukaan annettavista lahjuksista. Vielä 1990-luvulla poronpaisti tai kymppikiloinen Tenon lohi oikealle ministerille sopivaan aikaan annettuna johti valtion rahanyörien avautumiseen ja harkinnanvaraisen avustuksen myöntämiseen Utsjoelle. Nykyään karvalakkilähetystölle tarjotaan Helsingissä vain kylmää yrttiteetä ja lämmintä sympatiaa.

Utsjoen kunnan täyttäessä pyöreitä olen minäkin innostuvat kaivelemaan vanhoja. Vanhoissa lehtijutuissa ja kirjoituksissa toistuu yksi kestoaihe, Utsjoen kunnan heikko taloudellinen tilanne.

Kylätalo Giisassa, joka on kuntakeskuksemme palveluiden ainoa valopilkku, ystävällisen asiakaspalvelun ja hyvien pullien ja munkkien kehto, on aika usein mukavia juttutuokioita. Muutama päivä sitten eräs entinen kuntapäättäjä kysyi minulta, voisinko minä paljon ihmisiä tuntevana auttaa kotikuntaamme saamaan taustatukea taloudellisen ahdingon selättämiseen. Vastasin hänelle, että vielä 30 vuotta sitten se olisi varmaan onnistunut. Silloin ministerit pääministerin johdolla jonottivat päästäkseen minun veneeseeni Osmansuvannolle tai Jokangalle lohestamaan. Nykyiset ministerit eivät vastaa edes puhelimeen. Sama maailman muutos on kohdannut koko tätä paikallisyhteisöä. Suurin osa yksilöistä on ymmärtänyt ottaa vastuun omasta elämästä. Myös kunnan pitäisi organisaationa ymmärtää maailman muuttuneen ja sopeuttaa sen mukaan. Inari on kutsumus, Utsjoki kohtalo!